ummetus

Olen alkanut välttää laihdutusblogien lukemista sillä ne saavat minut surulliseksi. Miksi? Siksi, että näiden ihmisten omanarvontunto tuntuu määräytyvän vaa’an lukeman mukaan, eivätkä he pysty tai halua elää elämäänsä täysillä koska se odottavat sitä maagista päivää jolloin vaa’assa on tietty luku, ja sinä päivänä elämä yhtäkkiä muuttuu täydelliseksi. Olin itse ennen samanlainen – elin elämääni yli vuosikymmenen ajan kuin horroksessa odottaen päivää jolloin viimein olisin laiha ja samantien kaunis, suosittu, hyvässä työssä, varakas ja mitä vielä. Jossain vaiheessa tajusin että laihanakin minulla olisi vielä sama kumppani, samat ystävät, sama työ ja samat harrastukset. Ajatus laihtumisesta ei ollutkaan enää voittotiketti Tuhkimo-maailmaan.

Jatka lukemista

Saan hyvin paljon hakuja tähän blogiin sanoilla “sappirakko”, “sappikohtaus”, “sappikivet” ja muuta aiheeseen liittyvää. Mitä olen yleistä mediassa käytyä keskustelua seurannut, yleinen käsitys tuntuu olevan että sappirakko on jokseenkin turha elin, ja sappikivien saaminen on lähinnä huonoa tuuria, ja jos niitä (ja sitä myöden sappikohtauksia) esiintyy niin helppo ratkaisu on vain poistattaa sappirakko niin sillähän siitä päästään. VÄÄRIN. Sappirakolla on tärkeä tehtävä elimistössä – maksan valmistama ja sappirakon erittämä sappineste pilkkoo ravinnon rasvoja osana ruuansulatusta. Etenkin jos haluaa syödä karpaten / paleosti, sappirakon poisto on yksi tyhmimmistä ratkaisuista mitä voi tehdä, jos muuten on terve. Toki jos asiaan liittyy esim. sappirakon syöpä, silloin leikkaus on tottakai tarpeen – hengellään ei kannata leikkiä.

Jatka lukemista

Pahoittelen viime aikojen hiljaisuutta, mutta yksityiselämän tapahtumat ovat saaneet minut mietteliääksi. Kuulin lokakuun alussa että ulkomailla asuva ystäväni oli kuollut vain 35-vuotiaana vatsahaavan jälkiseurauksena saamaansa verenmyrkytykseen, ja hänet oli löydetty kuolleena kotoaan. Se kieltämättä sai mietiskelemään hyvinkin synkkiä ajatuksia, ja kirjoittaminen ei ole ollut päällimmäisenä listalla pitkään aikaan. Pahinta oli että kuulin asiasta juuri samana iltana kun pakkasin matkalaukkuja, koska olimme miehen kanssa lähdössä seuraavana päivänä Etelä-Ranskaan viettämään pitkää viikonloppua vuosipäivän kunniaksi. Perillä oli +26 astetta ja uima-allas oli lämmin, mutta mieliala oli molemmilla melko alavireinen – kyseessä oli kuitenkin yhteinen ystävämme. Kotiin palattuamme en ole päässyt takaisin normaaliin syömisrytmiini, vaan olen luisunut tunnesyömisen pariin lääkitäkseni alavireisyyttäni. Syömisen “epäonnistumiseen” liittyvä häpeä on omalta osaltaan vaikuttanut myös kirjoittamishalukkuuteen, koska halusin aina olla esimerkki, enkä jälleen yksi luku epäonnistujien suuressa kirjassa.

Jatka lukemista

Twitter