tunnesyöminen

Olen lykännyt kirjoittamista koska en ole halunnut kirjoittaa “vain jotain” vaan odottaa että on oikeasti jotain Tärkeää Sanottavaa(tm). Nyt olen kuitenkin päätynyt pisteeseen että blogiin kirjautuminen jopa ahdistaa koska aikaa kuluu edellisestä kirjoittamisesta ja hiljaisuuden mörkö kasvaa isommaksi joka päivä kun en kirjoita tänne mitään. Pakko siis niellä perfektionisminsa ja kirjoittaa edes jotain höpölöpöä että saa kirjoitusvireen taas kulkemaan.

Jatka lukemista

Pahoittelen viime aikojen hiljaisuutta, mutta yksityiselämän tapahtumat ovat saaneet minut mietteliääksi. Kuulin lokakuun alussa että ulkomailla asuva ystäväni oli kuollut vain 35-vuotiaana vatsahaavan jälkiseurauksena saamaansa verenmyrkytykseen, ja hänet oli löydetty kuolleena kotoaan. Se kieltämättä sai mietiskelemään hyvinkin synkkiä ajatuksia, ja kirjoittaminen ei ole ollut päällimmäisenä listalla pitkään aikaan. Pahinta oli että kuulin asiasta juuri samana iltana kun pakkasin matkalaukkuja, koska olimme miehen kanssa lähdössä seuraavana päivänä Etelä-Ranskaan viettämään pitkää viikonloppua vuosipäivän kunniaksi. Perillä oli +26 astetta ja uima-allas oli lämmin, mutta mieliala oli molemmilla melko alavireinen – kyseessä oli kuitenkin yhteinen ystävämme. Kotiin palattuamme en ole päässyt takaisin normaaliin syömisrytmiini, vaan olen luisunut tunnesyömisen pariin lääkitäkseni alavireisyyttäni. Syömisen “epäonnistumiseen” liittyvä häpeä on omalta osaltaan vaikuttanut myös kirjoittamishalukkuuteen, koska halusin aina olla esimerkki, enkä jälleen yksi luku epäonnistujien suuressa kirjassa.

Jatka lukemista

Tunnesyöminen herättää aina ihmisissä tunteita puolin ja toisin – milloin sen katsotaan olevan heikon itsekurin syytä, milloin addiktio, milloin joidenkin henkisten ongelmien ilmentymä. Parin viime päivän oma käytökseni on saanut minua pohtimaan asiaa vähän syvemmin.

Tämä ja eilinen päivä ovat olleet työjuttujen takia niin kiireisiä että kotiin tultua ainoa ajatus on ollut jotain hyvää. Herkkuja on mennyt, mutta ei onneksi sentään kaksin käsin joten ruodussa ollaan silti. Olen aina ollut tunnesyöjä – olen käyttänyt ruokaa palkintona ja rentoutumiseen. Tunnesyöjänä himoni kohdistuu aina samoihin herkkuihin – vehnäpohjaisiin leipiin tai leivonnaisiin (riippumatta siitä että tiedän kuinka kipeäksi ne tekevät minut) ja sokeriin (etenkin jäätelöön). Kun olen syönyt näitä herkkuja, tunnen oloni rennoksi, jopa uniseksi (englannin kielessä tunnetaan sanonta carb coma, hiilihydraattikooma). Outoa kyllä, en tiedä ketään joka mässäilisi tunnesyöntihimoissaan jotain rasvaista ja proteiinipitoista, kuten pekonia tai kanansiipiä – mutta sen sijaan tiedän paljon ihmisiä jotka himoitsevat jotain rasvaista JA hiilaripitoista, kuten lihapiirakoita tai perunalastuja. Mutta miksi nimenomaan sokeri- ja tärkkelyspitoiset ruuat houkuttelevat meitä kun mielialamme ovat alamaissa?

Jatka lukemista

Twitter