psykologia

Jottain tarttis tehrä, sanoi Mauno Koivisto aikoinaan, ja samat ajatukset ovat itsellänikin. Paino jumittaa edelleen, plusmiinus nollaa näyttää viime viikosta. Positiivista sinänsä ettei paino ole ainakaan noussut, joten siltä osin asiat ovat hyvin. Pieni ääni sisälläni nalkuttaa että mitä hyvää siinä on että paino ei laske vaikka on läski ja syö mukamas terveellisesti, mutta yritän lähestyä tätäkin asiaa suhteellisen neutraalisti, ilman että sortuisin itseni syyttelyyn liiallisissa määrin.

Huomaan kuitenkin itsessäni huolestuttavasti piirteitä vaakahysteriasta, luultavasti siksi että tunnen olevani “velkaa” lukijoilleni oman onnistumiseni. Lukijani kun eivät pääse näkemään niitä päivittäisiä positiivisia asioita joita tämä ruokavalio on tuonut mukanaan – vaatteet mahtuvat yhtä paremmin ja turvotus on poissa. Ulkopuoliselle ainoa menestykseni mittari on se vaakalukema jonka sunnuntaisin kirjaan tuonne paino-osioon. Itseasiassa viime aikoina aika moni on kommentoinut että sivuprofiilini on muuttunut hoikemmaksi, vaikka lähtöpainosta on kadonnut vain pari kiloa – raskautta muistuttava “pömpötys” on kadonnut, vatsa on litteämpi ja rinnat ovat paremmin esillä. 48 koon farkut alkavat jo pyöriä päällä ja 50 koon paitoja pitää vähän väliä nykiä paikoilleen kun ne tuntuvat sen verran löysiltä. Mutta milloinkohan sitä uskaltautuisi viimein ostamaan yhtä kokoa pienempiä vaatteita? Laihtuminen pelottaa, välillä tuntuu vaikealta päästää eroon suojaavasta läskipanssarista. Tämä on asia jota hoikkien ihmisten on vaikea ymmärtää – jos ei ole koskaan ollut aikuisiällään laiha, ei tiedä millaista se on, ja siksi se tuntuu ainakin itselle toisinaan kuin mustalta aukolta josta ei tiedä mitä toisella puolen odottaa.

Jatka lukemista

Tunnesyöminen herättää aina ihmisissä tunteita puolin ja toisin – milloin sen katsotaan olevan heikon itsekurin syytä, milloin addiktio, milloin joidenkin henkisten ongelmien ilmentymä. Parin viime päivän oma käytökseni on saanut minua pohtimaan asiaa vähän syvemmin.

Tämä ja eilinen päivä ovat olleet työjuttujen takia niin kiireisiä että kotiin tultua ainoa ajatus on ollut jotain hyvää. Herkkuja on mennyt, mutta ei onneksi sentään kaksin käsin joten ruodussa ollaan silti. Olen aina ollut tunnesyöjä – olen käyttänyt ruokaa palkintona ja rentoutumiseen. Tunnesyöjänä himoni kohdistuu aina samoihin herkkuihin – vehnäpohjaisiin leipiin tai leivonnaisiin (riippumatta siitä että tiedän kuinka kipeäksi ne tekevät minut) ja sokeriin (etenkin jäätelöön). Kun olen syönyt näitä herkkuja, tunnen oloni rennoksi, jopa uniseksi (englannin kielessä tunnetaan sanonta carb coma, hiilihydraattikooma). Outoa kyllä, en tiedä ketään joka mässäilisi tunnesyöntihimoissaan jotain rasvaista ja proteiinipitoista, kuten pekonia tai kanansiipiä – mutta sen sijaan tiedän paljon ihmisiä jotka himoitsevat jotain rasvaista JA hiilaripitoista, kuten lihapiirakoita tai perunalastuja. Mutta miksi nimenomaan sokeri- ja tärkkelyspitoiset ruuat houkuttelevat meitä kun mielialamme ovat alamaissa?

Jatka lukemista

 Lasten karppaus puhututtaa

Lasten karppaus puhututtaa nykyään pitkin internetin ihmemaata. Tämä artikkeli siis toivepostauksena Karakalin aiemmin jättämän kommentin mukaisesti. Sanon jo ihan alkuun että (toistaiseksi) lapsettomana henkilönä minulla ei ole mitään hajua mitkä ”virallisterveelliset” ravintosuositukset lasten ruokavaliolle ovat, mutta uskon että aikuisten ateriamatriisi (70-100 gr hiilaria päivässä) -ruokavalio soveltuu myös lapsille. Lasten ruokavalion kohdalla ei mitään ketokarppi (alle 20gr hh päivässä) -linjausta kannata edes tavoitella, koska lapsi on kasvava ihminen, ja tarvitsee hiilareita jo senkin vuoksi enemmän.

Jatka lukemista

Twitter