leusiini

Tunnesyöminen herättää aina ihmisissä tunteita puolin ja toisin – milloin sen katsotaan olevan heikon itsekurin syytä, milloin addiktio, milloin joidenkin henkisten ongelmien ilmentymä. Parin viime päivän oma käytökseni on saanut minua pohtimaan asiaa vähän syvemmin.

Tämä ja eilinen päivä ovat olleet työjuttujen takia niin kiireisiä että kotiin tultua ainoa ajatus on ollut jotain hyvää. Herkkuja on mennyt, mutta ei onneksi sentään kaksin käsin joten ruodussa ollaan silti. Olen aina ollut tunnesyöjä – olen käyttänyt ruokaa palkintona ja rentoutumiseen. Tunnesyöjänä himoni kohdistuu aina samoihin herkkuihin – vehnäpohjaisiin leipiin tai leivonnaisiin (riippumatta siitä että tiedän kuinka kipeäksi ne tekevät minut) ja sokeriin (etenkin jäätelöön). Kun olen syönyt näitä herkkuja, tunnen oloni rennoksi, jopa uniseksi (englannin kielessä tunnetaan sanonta carb coma, hiilihydraattikooma). Outoa kyllä, en tiedä ketään joka mässäilisi tunnesyöntihimoissaan jotain rasvaista ja proteiinipitoista, kuten pekonia tai kanansiipiä – mutta sen sijaan tiedän paljon ihmisiä jotka himoitsevat jotain rasvaista JA hiilaripitoista, kuten lihapiirakoita tai perunalastuja. Mutta miksi nimenomaan sokeri- ja tärkkelyspitoiset ruuat houkuttelevat meitä kun mielialamme ovat alamaissa?

Jatka lukemista

Twitter