Liikunta

Painokäyrä - Vuosi 1

Tietoinen ja tavoitteellinen laihduttaminen alkoi aloitettuani nykyisen ADHD-lääkitykseni. Ensimmäinen vuosi meni opetellessa uusia rutiineja, ja kuten käyrästä näkyy, alussa laihduin liki 10 kiloa vajaassa kolmessa kuukaudessa, mutta kevät-kesällä iski jokseenkin uskon puute, ja paino seilasi edestakaisin vajaan viiden kilon sisällä nelisen kuukautta. Heinäkuun lopulla sain taas asiat rullaamaan, ja paino lähti alamäkeen. Vuoden kokonaissaldoksi jäi siis 8.3 kg. Toisen vuoden saldo on tähän mennessä vasta pari kiloa – tänä aamuna paino näytti 108 kiloa. Kokonaispudotusta alkupainosta on tähän mennessä siis 12 kiloa, ja kaikkein painavimmasta painostani vuodelta 2011 noin 15 kiloa.

Paino ei kuitenkaan määrittele onnistumistani, vaan energiatasoni, voimakkuus/kestävyys/notkeus ja oma fiilis. Paino on tässä kohtaa vain väline seurata edistystä. Joku varmasti toteaisi että olen jollain tapaa “epäonnistunut” koska “onnistuminen” tarkoittaisi sitä että olisin säännöllisesti laihtunut koko vuoden lineaarisesti. Valitettavasti elämä, ja keho, eivät tottele tällaista ajatusta. Se minkä itse koen tärkeämmäksi on se, että olen pystynyt pitämään kiinni opituista tavoista ja rutiineista – en missään vaiheessa lihonut takaisin 120 kiloon ja aloittanut laihdutusta uudestaan ja uudestaan, vaan välillä jumittelin ja sitten taas laihduin. Minulla ei ole kiire mihinkään.

Tärkein opetus tässä on ollut se, että syön hyvin ja harrastan liikuntaa nimenomaan oman hyvinvointini vuoksi – en laihtumisen vuoksi. Laihtuminen on vain miellyttävä sivutuote, ja niin sen kuuluisikin olla. Jos alkaa muokkaamaan ruokavaliotaan ja harrastamaan liikuntaa hampaat irveessä vain vaa’an numerot silmissä kiiluen, epäonnistuminen odottaa kulman takana. Jos vaa’an lukema pysyy viikosta toiseen samana, tai jopa nousee, siinä on motivaatio kovilla. Senpä vuoksi motivaatio pitää hakea jostain muualta.

Kaikki alkaa siitä, että lähtee liikkeelle. En rynnännyt ensimmäisenä ostamaan salivaatteita ja -varusteita sekä kallista jäsenyyttä. Aloitin sillä että aloin kävellä töihin, 2.5 km suuntaansa. Olin hankkinut aktiivisuusrannekkeen jo aiemmin ja käyttänyt sitä silloin tällöin, mutta nyt aloin käyttää sitä päivittäin. Kävelemällä tuon viitisen kilometriä päivässä ja muuta arkikävelyä päälle, sain helposti 10 000 askelta päivittäin. En edes lähtenyt töiden jälkeen erikseen kävelylenkille. Jos illalla kotiin tullessa askeleita puuttui vielä jonkin verran, kävelin kotitaloni rappuja ylimpään kerrokseen ja takaisin alas.

Ruokavalioni oli jo enimmäkseen kunnossa bloginpidon ajoilta, mutta ennen lääkitystä siitä puuttui säännöllisyys. Nyt aloin pitää huolen siitä että söin joka päivä aamupalan, lounaan ja päivällisen, ja aterioiden välillä join tarvittaessa proteiinipirtelöitä. Kokonaiskalorimäärän pyrin pitämään 1800-2000 kcal välillä. Kirjasin ja punnitsin syömisiäni alussa hyvinkin uskollisesti MyFitnessPaliin, ihan vain jotta oppisin hahmottamaan paljonko kaloreita on paketillisessa jauhelihaa, tai kuinka iso annos on 200 grammaa omenaa, tai paljonko painaa oikeasti teelusikallinen hunajaa. Nykyään kirjaan syömisiäni lähinnä satunnaisesti, yleensä silloin jos kokkaan jotain uutta reseptiä. Maitotuotteiden jättäminen lopullisesti pois ruokavaliostani on huimasti vähentänyt kaloreita, koska vastaavat kasvispohjaiset tuotteet ovat huomattavasti vähäkalorisempia.

Uutena piirteenä ruokavaliooni on tullut osa-aikaveganismi. Ex-puolisoni on aina ollut kasvissyöjä, joten häneltä opin paljon kasvisruokien maustamisesta ja eri ainesosien yhdistelystä. En vieläkään pysty (tai halua) täysin luopua kanasta tai kalasta, mutta possua ja nautaa syön nykyisellään hyvin harvoin, muutaman kerran kuussa. Olen oppinut itse laittamaan maistuvaa vegaaniruokaa enkä nykyisellään edes huomaa sitä syödessäni ajattelevani, että se on jotenkin “huono korvike” tai että ruuassa pitäisi olla lihaa.

Työpaikkani kustantaa työsuhde-etuna personal trainerin, joka on tehnyt minulle saliohjelman ja jonka kanssa treenaan tunnin kerran viikossa. Alussa tämä oli ainoa “oikea” liikuntani, ja sainkin paljon vinkkejä mm. oikeista suoritusasennoista sekä vinkkejä miten joitakin asentoja voi helpottaa, koska olen kuitenkin edelleen yli satakiloinen enkä ole tottunut kannattelemaan koko kehoni painoa esimerkiksi ranteideni varassa. Olen käynyt personal trainerin luona nyt kolmisen kuukautta, ja huomaan selvästi miten jaksan liikkeitä pidempään, ja miten jotkut liikkeet, kuten lankku, jotka alussa olivat silkkaa painajaista, sujuvatkin nyt suht ongelmattomasti. Jaksan tehdä pidempiä sarjoja isommilla painoilla.

Tällä hetkellä liikuntaohjelmaani kuuluu uintia ja vesijuoksua, salilla käyntiä, pilatesta ja joogaa ja sulkapalloa. Laihduttuani alle sadan kilon on tarkoitukseni alkaa harrastaa seinäkiipeilyä, ja alle 90 kilon päästyäni toteutan lapsuudenhaaveeni ja menen ratsastuksen alkeiskurssille. Myös potkunyrkkeily kiinnostaa. Ongelmana on tällä hetkellä pikemminkin se, että aika ei riitä kaikelle mitä haluaisin harrastaa, kun pitää huomioida sekin että kehon pitää antaa levätä riittävästi. Keväämmällä olisi tarkoitus aloittaa aktiivisemmat pyöräily- ja juoksutreenit, koska elokuussa on Helsinki City Triathlon – 300 m uinti, 9 km pyöräily ja 3 km juoksu. Matka on nimenomaan tarkoitettu aloitteleville triathlonisteille, ja uskon että olen 7 kuukaudessa siinä kunnossa että selviän ko. hommasta. Uinti ja pyöräily eivät tuota ongelmia, mutta juoksua en ole koskaan harrastanut. 3 km matka on sellainen että sen voi tarvittaessa kyllä kävelläkin, jos oikein häijyä tekee – tärkeintä on maaliin pääseminen ja se, että voi sanoa suorittaneensa triathlonin, vaikkakin yli satakiloisena.

Jos joku olisi yli vuosi sitten sanonut että yhtenä päivänä tulen harrastamaan liikuntaa 5-6 kertaa viikossa ja tuntemaan jopa lievää ahdistusta kun en pääse liikkumaan ollessani kipeä, olisin nauranut päin naamaa. Mutta on mukava huomata että vanha koirakin oppii vielä uusia temppuja.

 

Joku oli linkannut kirjoitukseni glukagonista Iltalehden ja Suomi24:sen keskustelupalstoille, ja siitäpä riepottelu alkoikin. Minut leimattiin idiootiksi koska en ole ravitsemustieteen ammattilainen – joka en ole koskaan edes väittänytkään olevani – ja edistyskuvilleni sekä painotaulukoilleni naureskeltiin koska en ole laihtunut tarpeeksi nopeasti, siksipä en nettikirjoittelijoiden mielestä siis kelpaa esimerkiksi vähähiilihydraattisen ruokavalion tehokkuudesta laihdutusmielessä.

Mietin hetken ja päätin etten vastaa näihin nettikirjoitteluihin mitään, jokainen tehkööt itse omat johtopäätöksensä olenko edistynyt lainkaan vai en. Aloitin tämän ruokavaliomuutoksen täysin itseni takia, koska terveyteni oli vaarassa – maksani oli rasvoittunut, verenpaineeni oli koholla, samoin triglyseridiniarvoni. Vaikka olin syönyt vuosikaudet rasvattomasti, paljon kasviksia, täysijyväviljaa useasti päivässä, oloni oli vuosien varrella vain muuttunut huonommaksi, samoin veriarvoni, vaikka luulin syöneeni terveellisesti niin kuin minua oli omalääkärin toimesta opastettu. En yritä edes esittää pyhimystä ja väittää ettenkö olisi herkutellut, mutta en tosiaankaan käynyt joka päivä syömässä Mäkkärissä tai mussuttanut sohvannurkassa karkkeja, kuten nettikeskusteluissa vihjattiin. Minä halusin tehdä kaiken oikein – mutta “virallinen” ruokavalio ei toiminut minulla. Vasta vähähiilihydraattisen ruokavalion noudattaminen on laskenut painoani, verenpainettani, pienentänyt mittojani ja parantanut veriarvojani. Marraskuussa on vuorossa ylävatsan ultraus jossa nähdään missä vaiheessa maksan rasvoittuminen on. Mittaan ensisijaisesti edistystäni lääketieteellisillä mittareilla, en painon kautta.

Jatka lukemista

Jottain tarttis tehrä, sanoi Mauno Koivisto aikoinaan, ja samat ajatukset ovat itsellänikin. Paino jumittaa edelleen, plusmiinus nollaa näyttää viime viikosta. Positiivista sinänsä ettei paino ole ainakaan noussut, joten siltä osin asiat ovat hyvin. Pieni ääni sisälläni nalkuttaa että mitä hyvää siinä on että paino ei laske vaikka on läski ja syö mukamas terveellisesti, mutta yritän lähestyä tätäkin asiaa suhteellisen neutraalisti, ilman että sortuisin itseni syyttelyyn liiallisissa määrin.

Huomaan kuitenkin itsessäni huolestuttavasti piirteitä vaakahysteriasta, luultavasti siksi että tunnen olevani “velkaa” lukijoilleni oman onnistumiseni. Lukijani kun eivät pääse näkemään niitä päivittäisiä positiivisia asioita joita tämä ruokavalio on tuonut mukanaan – vaatteet mahtuvat yhtä paremmin ja turvotus on poissa. Ulkopuoliselle ainoa menestykseni mittari on se vaakalukema jonka sunnuntaisin kirjaan tuonne paino-osioon. Itseasiassa viime aikoina aika moni on kommentoinut että sivuprofiilini on muuttunut hoikemmaksi, vaikka lähtöpainosta on kadonnut vain pari kiloa – raskautta muistuttava “pömpötys” on kadonnut, vatsa on litteämpi ja rinnat ovat paremmin esillä. 48 koon farkut alkavat jo pyöriä päällä ja 50 koon paitoja pitää vähän väliä nykiä paikoilleen kun ne tuntuvat sen verran löysiltä. Mutta milloinkohan sitä uskaltautuisi viimein ostamaan yhtä kokoa pienempiä vaatteita? Laihtuminen pelottaa, välillä tuntuu vaikealta päästää eroon suojaavasta läskipanssarista. Tämä on asia jota hoikkien ihmisten on vaikea ymmärtää – jos ei ole koskaan ollut aikuisiällään laiha, ei tiedä millaista se on, ja siksi se tuntuu ainakin itselle toisinaan kuin mustalta aukolta josta ei tiedä mitä toisella puolen odottaa.

Jatka lukemista

Twitter