Vaikka painoni tippuu kokoajan pikkuhiljaa vapun mässäilyn jälkeen, en siltikään osaa ajatella saati haaveilla kun jonain päivänä menen vaa’alle ja painoni onkin yhtäkkiä kaksinumeroinen. Siihen on tosin vielä 16 kiloa matkaa, että luultavasti aikaisintaan puolen vuoden päästä voitaisiin moisia lukuja ihmetellä – mieluummin teen varovaisia kuin optimistisia arvioita. En uskalla arvailla missä painossa olen viikon, kahden tai kuukauden päästä. En osta liian pieniä vaatteita ja aseta itselleni tiettyjä päivämääriä jolloin minun pitäisi mahtua ko. vaatteisiin – ei liian pieniä bikinejä vaatekaapissa odottamassa ja sitä rataa.

Laihduttamisen psykologia on monimutkaista. Olen tyypillinen suomalainen siinä mielessä että en uskalla aina odottaa hyvää tapahtuvaksi – pettyypähän vähemmän jos hommat menevät reisille. En ole tästä blogistakaan kertonut kuin yhdelle ystävälle, jonka tiedän myöskin taistelevan ylipainokilojen kanssa. Ajattelin muille kertoa vasta kun jotain konkreettista muutosta on tapahtunut, esimerkiksi 15-20 kilon pudotus. Se on jo sen luokan saavutus ettei se voi jäädä keneltäkään huomaamatta. Huomenna on tosin ensimmäinen välitarkistus, kun saan maksa-arvoni lääkäriltä – nähdään ovatko syömiseni lähteneet oikeaan suuntaan. Mitä tulee vähähiilihydraattiseen ruokavalioon, skooppini on erittäin lyhyt – pyrin syömään terveellisesti vain päivän kerrallaan. Huteja tulee toisinaan, mutta pyrin siihen että ainakin viisi päivää viikossa söisin terveellisesti karppausperiaatteiden mukaisesti, oli sitten kyseessä arkipäivä tai viikonloppu.

Liikunnan lisääminen on asia joka minua vielä mietityttää. Tiedän, että saisin varmaan nopeammin tuloksia jos jaksaisin liikkua säännöllisesti, mutta jotenkin koululiikunnan traumatisoimana en vain saa aikaiseksi lähteä liikkumaan vain liikkumisen ilosta. Voi olla että kyse on osin laiskuudestakin, mutta myös liiallisesta itsetietoisuudesta tyyliin ”no siellä se läski nyt hikoilee ulkona”. Uinti on mukavaa, mutta siihenkin pitää aina valmistautua pakkaamalla laukku, sitten vielä kävellä uimahallille. Itkuvinku vali vali – kuulostan luultavasti jonkun mielestä mukavuudenhaluiselta plösöltä jota ei kiinnosta tehdä mitään laihtumisensa eteen. Päinvastoin – tein tietoisen valinnan alkaa syödä terveellisemmin. Haluan ainakin uskotella itselleni että voin laihtua kohtuullisen määrän kohtuullisessa ajassa ilman että minun pitää lisätä liikuntaa hampaat irvessä. Aika näyttää, miten käy.

Mitä sitten kun joskus tulevaisuudessa olen viimeinkin saavuttanut tavoitepainoni ja voin ostaa vaatteeni normaaleista kaupoista, eikä minun tarvitse tuskailla mahtuuko edes rekin suurin koko minulle? Niin, mitä sitten? En tiedä. Sääli ettei laihuus tuo mukanaan välitöntä onnea ja menestystä – aviomieheni ei yhtäkkiä vaihdu miesmalliin, en yhtäkkiä saa ylennystä johtotason hommiin, pankkitilini saldo ei muutu kuusinumeroiseksi ja sitä rataa. Minulla on yhä sama elämä, sama asunto, sama kumppani, samat ystävät, samat harrastukset, sama työ ja samat murheen- sekä ilonaiheet jotka nytkin. Eniten toivon että ehkä vihdoinkin minua kohdeltaisiin oikein – olen kyllästynyt oletuksiin että olen jotenkin yksinkertainen ajatusmaailmaltani, koska olen lihava. Valitettavasti maailmassa on niitä joiden mielestä lihavat ihmiset ovat järjestään tyhmiä – muutenhan ne olisivat jo laihduttaneet?

Olen ollut nyt 10 vuotta ylipainoinen. Miksi en ole laihduttanut aiemmin? Yksi syy on se, etten ole kokenut painoani itselleni ongelmaksi – en tunne vastenmielistä inhoa katsellessani itseäni alasti peilistä. Toinen syy on se, että varsinkin näin pääkaupunkiseudulla asuessa läski tuo jonkinlaista turvaa, sitä hukkuu massaan ja voi piiloutua varjoihin. Tosin mustat miehet tuntuvat olevan hyvinkin innokkaasti lihavien valkoisten naisten perään, varmaan luulevat että lihava valkoinen nainen on rikas koska sillä on varaa syöttää itsensä tuollaiseen kuntoon. Läski on suojapanssari maailmaa vastaan niille, joilla on herkkä mieli ja huono itsetunto. Aloin ottaa laihtumisen tosissani vasta kun faktat iskivät naamaan – vasta kun minun oli ymmärrettävä että mikäli en pikkuhiljaa laihdu, kuolen ennenaikaisesti syöpään tai johonkin muuhun sairauteen jonka olisin voinut omilla toimillani estää. Lääkärit aina muistuttavat että nuori ikäni on etu – nuori ihminen ehtii ennaltaehkäisemään vielä niin monta sairautta, kunhan tarttuu toimeen tarpeeksi ajoissa.

Itse toki toivon että olisin tämän tajunnut jo 10 vuotta sitten.

Lisää luettavaa:


2 Responses to Sitten kun olen laiha ja kaunis

  • Salla says:

    Moi!
    En tiedä huomaatko enää kommenttia joka tulee näin vanhaan postaukseen, mutta silti. :) Kirjoitit, että et tunne vastenmielisyyttä omaa kroppaasi katsoessasi. Olen ihmeissäni, itse kun olin lihavampi niin inhosin koko kehoani. Siis Inhosin. Vaikeimpina hetkinä suihkuunkin oli vaikea mennä. Olen sen huomannut, että kun laihduin niin mielenterveytenikin parani. En tuntenut aivan niin paljon ahdistusta ja olin iloisempi. :) Johtuuko se kenties siitä, että sokerit ovat jääneet, jotka myös aiheuttavat masennusta ym..
    Ja tarkoitukseni ei ole loukata tai että sinun pitäisi tuntea vastenmielisyyttä kehoasi kotaan. Päinvastoin.

    • Rasvamaksa says:

      Itse ajattelen niin että koska kehoni kulkee mukanani kokoajan enkä voi herätä seuraavana aamuna 40 kiloa laihempana vaikka se terveyden kannalta olisikin parasta, minun on pakko hyväksyä kehoni sellaisena kuin se on tai muuten tulen olemaan kokoajan onneton koska inhoaisin ja vihaisin kehoani koska se ei ole sellainen kuin sen “pitäisi” olla.

      Olen itsekin ollut masentunut aikoinaan, mutta en muista että olisin silloin(kaan) tuntenut itseinhoani kehoani kohtaan. Tähän saattaa vaikuttaa myös positiiviset ihmissuhteet (seurustelukumppanini ovat vain paria lukuunottamatta olleet järjestään minua 20-40 kiloa laihempia – myös mieheni oli naimisiin mennessämme 67-kiloinen vaikka onkin nyt lihonut ~10 kg), eli en ole koskaan kokenut että en “kelpaisi” jollekin toiselle ylipainoni vuoksi. Sen jälkeen kun löysin nettivaatekaupat, en myöskään tuntenut että minua olisi vaatevalmistajien puolelta syrjitty vaan isoista koosta löytyi tarjontaa laidasta laitaan.

      Olen aina mahtunut yhdelle bussinpenkille, eikä takapuoleni ole juuttunut lentokoneen penkkiin kiinni – olen ollut iso, mutta en niin iso että koostani olisi ollut mitään fyysistä haittaa, korkeintaan esteettistä jos viitataan yhteiskunnan asettamiin kauneusihanteisiin. En siis näe mitään syytä miksi omaa kehoaan kohtaan tulisi tuntea vastenmielisyyttä joka on negatiivinen tunne, enkä halua olla negatiivinen ihminen.

      Jos kokee että omassa kehossa on jotain vikaa niin sitä voi tuunata, mutta tärkeämpää on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, joka päivä, koska muuten ei välttämättä opi rakastamaan ja hyväksymään itseään silloinkaan kun on jo laiha/lihaksikas (tai mikä kunkin “ihanne”vartalo onkaan). Tällainen siis minun elämänfilosofiani :)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Twitter