Ruokayhtymä (Food Inc)Tuli eilen katsottua digiboxin uumenista Ruokayhtymä (Food Inc), televisiosta viime maanantaina tullut dokumentti ruuan tehotuotannosta. Teille, jotka missasitte ohjelman, se tulee uudemman kerran televisiosta TV1:ltä lauantaina 12.5 klo 12:35. Dokumentti keskittyi enimmäkseen siihen kuinka vain muutama iso yritys hallitsee ruoantuotantoa – tämä postaus pyrkii poimimaan joukosta ravitsemuksellisia näkökulmia.

Ohjelma herätti paljonkin ajatuksia, mutta ensimmäisenä täytyy pistää suodatin päälle – ohjelma keskittyy yksinomaan Yhdysvaltoihin ja jenkkien teolliseen ruuantuotantoon. Täten sitä ei välttämättä voi suoraan verrata Suomen ja EU:n sisäiseen ruokatuotantoon, vaikka toki joitakin yhtäläisyyksiä on. Rapakon takana valtaa on sillä, joka on rikas, ja kaiken maailman terveysstandardit voidaan värkätä uuteen uskoon kunhan on lyödä tarpeeksi pätäkkää pöytään. Jos joku haluaa taistella isojen yhtiöitä vastaan, oikeusjuttu seuraa perästä ja näin pidetään yksittäiset viljelijät ja lihantuottajat ruodussa. Ei Suomikaan mikään lintukoto ole mitä tulee vallankäyttöön ruoka-asioissa – tästä kertoo jo pelkästään Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ”asiantuntijoiden” elintarviketeollisuuskytkökset – mutta EU:n direktiivit (niin hyvässä kuin pahassa) rajoittavat esimerkiksi geenimuunnellun ruuan ujuttamista ruokavalioomme. Vuonna 2000 tuli voimaan EU:n säännös, joka vaatii kaikissa elintarvikkeissa olevan maininnan geenimuuntelusta mikäli geenimuunnellun ruuan osuus valmistusaineista ylittää yhden prosentin. Jää siis enää kuluttajan vastuulle, mikäli hän haluaa geenimuunneltua ruokaa mussuttaa.

Miten söimme ennen ja miten nyt

Ruokailutottumuksemme ovat muuttuneet viimeisen 50 vuoden aikana enemmän kuin edeltävänä 10 000 vuotena yhteensä. Tiede on kehittänyt tehokkaampia lannoitteita, hyönteismyrkkyjä ja muita tapoja joilla vähemmästä voidaan tehdä enemmän – pienemmällä maapinta-alalla voidaan tuottaa enemmän viljaa, joka riittää yhä isomman joukon ruokkimiseen. 1930-luvun kuivien vuosien jälkeen USA:ssa maissinviljely kasvoi huomattavasti, ja ylituotanto pudotti sen hintaa. Maissista tuli niin halpaa että sitä alettiin käyttää tuotantoeläinten (naudat, siat) pääasiallisena rehuna – maissilla (jossa on hiilihydraattia 25 per 100 grammaa) ruokittuna eläimistä tuli yhä isompia ja lihavampia, ja näin pienemmillä ruokintakuluilla saatiin enemmän lihaa myyntiin suuremmalla voitolla. Maissia käytetään jopa kasvatettujen kalojen rehuna!

Vuonna 1950 lihaksi myyty kananpoika oli tuplasti vanhempi ja puolet laihempi kuin nykyisen kaltaiseksi muokattu superkananpoika, joka on nuori, lihava ja pehmeäluinen tehtaalle mennessään. Superkananpojat on luotu vastaamaan kysyntään – valkoinen liha on suosiossa, joten isoista kananpojista saa leikattua isompia rintaleikkeitä. Kananpojat kasvatetaan isoissa halleissa kehnoissa olosuhteissa tuhansien kohtalotoveriensa kanssa, joten niiden rehuun lisätään antibiootteja tautiepidemioiden hillitsemiseksi. Antibiootteja lisätään rehuun tautien parantamiseksi, mutta myös eläinten suoliston bakteerikasvuston muuttamiseksi jotta rehun ravintoaineet imeytyvät paremmin ja täten eläinten kasvu nopeutuu.Tämä on johtanut siihen että Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa on yhä kasvava joukko ihmisiä jotka ovat vastustuskykyisiä antibiooteille, ja tietyt tulehdukset heidän kohdallaan voivat olla fataaleja.

Kasvisten sisältämät myrkyt ovat oma juttunsa. Olen itsekin joskus pohtinut etenkin paprikoiden kohdalla (sellaiset ulkomaalaiset joita myydään rapisevaan muoviin pakattuna) miten ne säilyvät niin hyvännäköisinä jääkaapissa pitkiäkin aikoja. Dokumentin mukaan Yhdysvalloissa hedelmät ja kasvikset kerätään kun ne ovat vielä raakoja – niitä suihkutetaan sen jälkeen asetyleenillä kypsymisen nopeuttamiseksi. Ostamalla vihannekset ja hedelmät luomuna voi ainakin varmistua siitä, ettei niiden kasvattamisessa ja säilömisessä ole käytetty haitallisia aineita.

Kuten dokumentissa todettiin, ”jos ihmisille täytyy erikeen kertoa mistä heidän ruokansa tulee, ollaan tultu todella kauas todellisuudesta”. Yksi seikka, miksi teollisuuden ruuanvalmistuksen eri vaiheista vaietaan, on se että totuus on vastenmielinen ja teollisuus pelkää, etteivät ihmiset osta ruokaa samalla tapaa jos tietäisivät, mitä kulissien takana todella tapahtuu. Sekä USA:ssa ja Suomessa ruuanvalmistajat suhtautuvat nihkeästi, elleivät jopa kielteisesti siihen että toimittajat tulevat kuvaamaan tehtaan toimintaa ja eläinten käsittelyä. Eläinoikeusjärjestöt toki välillä levittävät ”shokeeraavia kuvia” valtamediassa, mutta heidän jalo tarkoituksensa ehkä ampuu vähän ohi maalin koska koko kansaa ei yhtäkkiä voi aivopestä kasvissyöjiksi. Se, mitä tavallinen kuluttaja voi tehdä, on äänestää ostopäätöksillään. Tämä on havaittu jo karppauksen suosion kasvaessa leipäteollisuudessa – on tuotu markkinoille Karppista ja muuta leipää jota hiilihydraattitietoinen kansa mielellään ostaa. Maitohyllylle on ilmestynyt luomutäysmaitoa, luomukermaviiliä, luomukermaa… en muista nähneeni näitä vielä esimerkiksi kolme vuotta sitten. Luomuliha on toistaiseksi vielä kallista ja hankalasti saatavilla, joten sen suhteen jokaisen täytyy pohdiskella omatuntonsa kanssa.

Tieto lisää tuskaa

Edelliseen ”mitä yritykset eivät halua sinun tietävän” -kappaleeseen lisätäkseni – ruokafirmat ovat kautta aikain vastustaneet ajatusta että tuoteselosteet kertoisivat kaiken ruuasta. McDonalds vastusti aikoinaan kalorimäärien mainitsemista, ja sen jälkeen transrasvan määrän kertomista. Soijaa tuotteissaan käyttävät yritykset ovat vastustaneet mainintaa onko tuotteissa käytetty soija geenimuunneltua vai ei (on arvioitu että 78% jenkkien ruokateollisuudessa käytetystä soijasta on geenimuunneltua). Lihateollisuus on vastustanut mainintaa lihan todellisesta alkuperämaasta, koska kuluttajat ostavat lihaa eniten jos sitä voidaan markkinoida kotimaisena.

Palaan vielä hetkeksi maissiin. USA:ssa 30% peltopinta-alasta käytetään maissin viljelyyn, ja sitä käytetään raaka-aineena lähes kaikessa teollisessa ruuassa – on arvioitu että 90% tuotteista sisältää joko maissia (tai soijaa, tai molempia) jossain muodossa. Yhtenä syypäänä amerikkalaisten lihavuuteen pidetään HFCS:ää (high fructose corn syrup), joka on noin makeampaa kuin tavallinen sokeri, ja saa siten ihmiset syömään enemmän. Jos koskaan supermarketissa satutte bongaamaan ”USA-hyllyä” (missä on siis kaikkia Jenkeistä tuotuja elintarvikkeita), vilkaiskaapa uteliaisuuttanne montako kertaa HFCS tulee vastaan. Tykkään kovasti vaniljacolan mausta, mutta en voi ostaa sitä koska HFCS komeilee tuoteselosteessa – sekä ruokavalioni että omatuntoni ei antaisi moisen moskan lipittelyä anteeksi.

Gluteeni vaanii kaikkialla

Suomen vastine maissille on vehnä. Vehnää on myöskin vähän kaikessa, kun lukee tuoteselosteita – jopa tavallisen ruisleivän leipomiseen on käytetty toisinaan enemmän vehnäjauhoa kuin itse ruista. Valmiskastikkeissa on vehnää, makkaroissa on vehnää, mikroaterioissa on vehnää… Itse en nykyään uskalla ostaa mitään uutta lukemalla tuoteselostetta ensin. Ei niinkään että minusta olisi tullut paranoidi, mutta vehnä saa minut huonovointiseksi, joten miksi kiusaisin itseäni tahallisesti?

Oletteko koskaan muuten miettineet miksi Activiat ja muut ”vatsan rauhoittajat” ovat niin suosittuja Suomessa? ”Nyt vähän turvottaa”? Kannattaisiko ehkä miettiä hetken mikä turvotuksen todellinen syy on?

Lisää luettavaa:


Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Twitter